Muistoja Ithacasta

Täältä voit lukea Panun kirjoituksen osuustoiminnasta Ithacassa:

http://www.pellervo.fi/otlehti/ot1_07/omintakeista.htm#top

Cornellin yliopistosta

Hei,
Tässä linkki professori Ronald Ehrenbergin haastatteluun, joka julkaistiin Taloussanomissa helmikuun alussa. Ehrenberg kertoo valtavasta kampanjasta, jolla yritetään kerätä Cornellin yliopistolle 4 miljardia dollaria lahjoitusvaroja.



Lukekaa ja kommentoikaa, mitä ajattelette Amerikan yliopiston menosta.... kyllähän täällä Suomessakin on nyt tämä yliopistoasia nyt tapetilla, kun mietitään huippuyliopistonkin muodostamista.

Kotona

Katso Panun kotiinpaluuvideo 17.12.2006

Reissu on siis ohi ja kotona ollaan. Helsinki ja Suomi näyttää samalta kuin aina ennenkin, paitsi että joulukuun aluksi ilma on tavallista lämpimämpi.

Oli mukava tulla takaisin omaan kotiinsa ja elämäänsä, vaikka ainahan sitä jotain jää kaipaamaankin. Amerikkalaisia leffoja katsoo ja kirjoja lukee nyt aivan eri tavalla, tuttuuksia tunnistaen.

Tässä muutama NEW YORK ravintolavinkki: eli erittäin hyvä oli etiopialainen ravintola Queen of Sheba, sijaitsee 650 10th Avenue (between 45 & 46th St), New York. Aivan ihanaa ruokaa, eikä mitään kallista.

Pidän vanhoista taloista, mietin niitä paljon ollessani siellä. Ne olivat niin erilaisia: valkoisia, vaakalaudoitettuja, ikkunaluukullisia, mittasuhteet olivat jotain ihan toista.
Vähän niinkuin amerikkalaiset A4:set. Tiesitkö, että ne ovat ovat lyhyempiä kuin meikäläiset?

Luin tänään jotain lehteä ja siinä olikin mainos - Long Island -taloista. Kannustalo you see.. Mietin pitäisikö lähettää linkki Amerikan tutuille, että näin niitä valmistaloja tehdään Suomessa. Yhdysvalloissahan ne ovat vähän erilaisia - semmoisia trailereita, tai onhan niitä jo parannettuja mallejakin.

Eniten kaipasin kai koiraa. Sekin kai minua?
Koira oli innoissaan, se pyöri ympärillä kuin väkkärä. Olin jo unohtanut, että kuinka paljon se "puhuu". Tai siis ääntelee eri tavoin. Nyt se katsoo minua huoneen nurkasta ja odottaa selvästi, että ryhtyisin leikkimään sen kanssa.

Kaikella on paikkansa ja aikansa, joten tämänkin blogin on aika loppua. Kampusvaimo sanoo siis hyvästi.

Ensi kertaa täällä käyville suosittelen tämän blogin lukemista matkakertomuksena - aloittakaa siis sivun pohjalta elokuusta, kun olin vielä lähtötohinoissa.

Jos tuntuu siltä, että haluat lukea edelleen jotakin kirjoittamaani, niin suosittelen sukututkimus-blogiani Http://sukututkimus.blogspot.com
Valokuvia löytyy tulevaisuudessakin albumistani: Http://www.flickr.com/photos/kalmi

Eikä sitten muuta, kuin Janis Joplinin sanoin:

Bye, bye-bye, baby, bye-bye !

Long Island ja kotimatka

Viimeisen päivän Yhdysvalloissa vietin Long Islandilla. Niin tietysti, voisit sanoa, onhan JFK:n lentokenttä Queensissä, joka itse asiassa sijaitsee Long Islandilla.

Puhun nyt kuitenkin siitä osasta Long Islandia, joka alkaa siitä mihin New York City loppuu, siitä pitkien rantojen ja omakotitalojen isosta saaresta.

"Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun olemme kunnolla Yhdysvalloissa Atlantin rannalla", Panu huomautti.

Kuvassa olen Long Beachilla. Täältä lähdimme ajamaan Ocean Parkwayta, joka kulkee Long Islandin etelärannikkoa dyynillä. Pysähdyimme myös Jones Beachilla ja Oak Beachilla.

Kuten kuvasta näkyy - ilma oli varsin kaunis. Takaisin tullessa pysähdyimme Freeportissa syömässä. Siellä oli mukava pieni dineri.

Kone lähti sitten JFK:ltä klo 17.55 tai oikeastaan puoli tuntia myöhässä.

Amishit

Kävimme Panun kanssa tapaamassa sukulaisrouvaamme Ritaa ja hänen miestään Wilhelmiä.


Tapasimme Lancaster countyssä, Pennsylvaniassa joka oli vähän niinkuin puolimatkassa meille molemmille, Rita kun asuu syvässä etelässä. Lancaster on tunnettu Amish- ja mennoniittiväestöstään. Olikin mielenkiintoista nähdä maatiloja, jonne ei mennyt sähköjohtoja tai tyypillisiin tummiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä ajamassa hevoskärryjä. Oli kun olisi ollut jossain 1700-luvulla.





Tänä syksynä Lancasterin alue tuli tosin myös tunnetuksi kaameasta joukkomurhasta. Charles Roberts -niminen mies hyökkäsi lokakuun alussa Wes Nickel Minesissa amishien kouluun ja ampui kuoliaaksi viisi tyttöä ja itsensä.


Amishit muuten kutsuvat lahkoon kuulumattomia nimellä "English", puhuvathan he itse saksalaista murretta.

Lancaster on muuten aikamoinen turistirysä. Amishit kauppaavat esimerkiksi huonekaluja, tilkkutäkkejä yms. Lähellä on myös Hersheyn kaupunki, joka on kuuluisa suklaatehtaastaan.

Tässä Hershey-linkki - yhtiö on perustanut kotikaupunkiinsa suklaamaailman. Jäin miettimään, toimisiko vastaava Suomessa. Fazerin tehtaanmyymälästä tuskin moista turistipyydystä rakentaisi.

Words to remember

USAn matka on kyllä tuonut säväyksen sanavarastoon, etenkin liikennesanastoa: buckle up, no shoulder, yield...
se on tarkoittanut myös fingliskaa autoillessa. "Nyt pitää eksitoitua..."

kuulostaa varmaan älyttömältä. Ehkä se johtuu siitä, että aivot virittyvät ajattelemaan englanniksi. Kun katsoo lankarullaa ja neulaa, mieleen tulevat ensiksi sanat thread and needle, eikä suinkaan niiden suomenkieliset vastineet. Suomalaisia sanoja alkaa jopa hakea. Alkaa tulla kielipuoleksi.

Mutta niistä englannin sanoista, sitten on kaikki ihanat -kill -loppuiset sanat. Tänään kuulin esimerkiksi, että "He was able to grow some grapes in this area, but there was of course some winterkill"
Tai "100 ways to prepare some roadkill" - no ehkä tämä meni jo vähän huumorin puolelle.

Amerikan auto

Kävimme taas Panun kanssa hakemassa auton vuokraamosta, tällä kertaa se on sitä varten, että pääsen täältä ensin Pennsylvaniaan tapaamaan Ritaa ja sieltä sitten jatketaan JFK:lle ensi viikolla.
No, mutta niistä autovuokraamoista. Käytämme yleensä National Car Rentalia täällä Ithacassa. Kuten jo nimikin kertoo, yleensä vuokra-auto on joku kansallinen ylpeys eli Chevrolet, Chrysler tai Pontiac (ei sentään Lincoln, harmi kyllä). Meillä on usein ollut Chryslerin PT Cruiser (bensasyöppö pahinta laatua) tai Chevy Impala (ihan OK). Viimeksi meillä oli joku Saturn, jossa oli huonot penkit.


Tässä PT Cruiser, joka oli Washingtonin matkalla


Silti, niin täällä Yhdysvalloissa kuin meillä Suomessakin, suosituin ostettu henkilöauto ei suinkaan ole mikään GM:n tai Fordin kiiltävä menopeli, vaan Toyota. Tilastot 1-10/2006 kertovat, että suosituin uusi auto on USA:ssa ollut Toyota Camry, seuraavana tulee Toyota Corolla ja sitten Honda Accord ja Civic, Chevy Impala on vasta viidennellä sijalla. Ei ihme, että Yhdysvaltain autoteollisuus karsii kovalla kädellä. Toki jos valmistajien myynti (kaikki automallit) lasketaan yhteen, on iso kolmikko Chrysler, Ford ja GM edelleen pitämässä kärkisijoja myyntitilastoissa.

No, listakakkosen eli Toyota Corollan saimme tällä kertaa National Car Rentalistakin. Ajattelin, että vuokraavat vain amerikanautoja, no toisaalta valmistetaanhan Toyotaa täällä Pohjois-Amerikoissakin. Mutta tekeekö se siitä amerikkalaisen auton? Tjaa.

Panu oli tyytyväinen, hänen mielestään mekin voisimme ostaa Toyotan tai Nissanin. No en kyllä hevillä luovu Volvostani.

Clintonissa, Newfieldissä ja Elmirassa

Panun kanssa lähdettiin perjantaina Clintoniin, missä on Hamilton College. Panu piti esityksen ja minä tein sillä välin töitä. Matka oli aika sateinen, täällä on viime aikoina satanut aika runsaasti. Panulla oli hieman vaikeuksia Derekiltä lainatun sateenvarjon kanssa.

Vietimme mukavaa iltaa Panun kollegan Derekin kotona.

Lauantaina lähdimme takaisin Ithacaan. Ajoimme kuitenkin idyllisen pikkukaupungin kautta.

Sunnuntaina päätimme ajella hieman, kun kerran meillä oli auto vuokrattuna viikonlopuksi Clintonin reissun vuoksi. Mietimme, missä emme vielä ole käyneet ja lähdimme Elmiraa kohden. Pysähdyimme hetkeksi Newfieldissä, missä on ilmeisesti Tompkins Countyn ainut säilynyt katettu silta. Voisiko olla jotain vielä amerikkalaisempaa?

Elmira oli vähän pettymys, näytti vähän sellaiselta kuihtuvalta teollisuuskaupungilta. Kai siihen on joku syy, miksi tätä aluetta kutsutaan Rost Beltiksi.

Löysimme Elmirasta kuitenkin taidemuseon. Mesenaatti oli ollut sellainen herra kuin Arnot. Ihan kiva pieni museo. Oppaassa kerrottiin, että museon kokoelma oli haluttu jättää sellaiseksi kuin Arnot sen kerran jätti. Tämä ei kuulemma ole niin kovin yleistä.

Hyvästejä

En uskonut, että niitä pitäisi jo nyt sanoa. Onhan tässä vielä aikaa.

Mutta torstain englannin ryhmä ei tietenkään kokoonnu enää ensi viikolla, onhan silloin Thanksgiving. Niinpä tänään piti sitten jättää jäähyväiset kurssikavereille kuten Cosettelle, Yasukolle, Yaelille ja Maytelle.

Yasuko oli tehnyt Toefl-testin, mutta ei halunnut kertoa pistemäärää. Hän aikoo tehdä testin uudestaan helmikuussa. Tavoitteena on pyrkiä yliopistoon. Amerikkalaisen kanssa avioitunut Yael puolestaan oli saanut pysyvän oleskeluluvan. "Nyt voin lähteä vierailulle kotiin Israeliin". Mayte puolestaan suree, kun hänen juristiystävänsä järjestivät hänelle tylsät polttarit. Mistä on kylläkin jo viisi vuotta.

Ithacaa koettelee aikamoinen matalapaine. Sataa kaatamalla, kello on viisi ja on liki pimeää ja meitä ei lainkaan huvita mennä ulos. "It's raining cats and dogs" voisi kai sanoa. Huomenna Panulla on esitys Hamilton Collegessa, joka on parin tunnin ajomatkan päässä. Hän valmistelee sitä.

Tapaamme taas Derekin ja hänen vaimonsa, mikä on hauskaa. Toivottavasti ajomatka sujuisi ilman kaatosadetta...

Ehkä täällä nyt kuitenkin on jonkinverran petrannut sitä englanninkielen taitoaan. Ainakin tietää heikot kohtansa, kuten pilkutuksen ja a- ja the- artikkelien käytön.

Paluu arkeen

Sehän tietysti aina koittaa kaikkien matkojen jälkeen. Nyt sitä ollaan sateisessa Ithacassa ja tehdään töitä.

Matka oli hyvä elämys.

Ashtabulasta jäivät mieleen ystävälliset ihmiset ja uudelleen löydetyt sukulaiset, Washingtonista ehkä Intiaanimuseo ja New Yorkista ortodoksijuutalaiset perjantaiostoksilla sekä vanha Finntown Brooklynissä, jossa kylläkään ei juuri asu enää suomalaisia - lähinnä kiinalaisia. Ehkä muutamassa vuosikymmenessä kiinalaiset valtaavat koko New York cityn, kuka tietää?


Olen alkanut jo miettiä lähtöä kotiin. Koira kuulemma potee koti-ikävää ja kostopissailee.
Tekemistä kyllä riittää vielä ennen kotimatkaa. Pakkaamisen ajatteleminenkin on tylsää. Mutta toisaalta, en minä tännekään tahtoisi jäädä. Isän lainaama matkalaukku koki kohtalonsa viime reissulla, joten ostin tilalle uuden.

Vaalihumua maistelemassa

Olemme Panun kanssa parhaillaan Washington DC:ssä. Kävimme tänään illalla eräässä Capitol Hillin baarissa (Capitol Lounge Pennsylvania Avenuella) saadaksemme vähän otetta tiistaina pidettyihin vaaleihin. Paikka oli ääriään myöten täynnä, televisioruutuja oli kymmenittäin ja eri kanavat pauhasivat vaalituloksia. Kiva ilta. Juttelimme ihmisten kanssa, pöytäseurueeseen mahtui niin demokraatteja kuin republikaanejakin.

"Minä olen kotoisin etelästä, siksi äänestän republikaaneja" totesi nuori corporate lawyer, joka kertoi tekevänsä 70-80 tuntisia työviikkoja ja maksavansa isoa asuntolainaa. Washington DC on kuulemma maan kolmanneksi kallein asuntojen hinnoissa.

No, republikaaneilla oli vähän suru puserossa kun demokraateille tuli vaalivoitto. Katsoin kun televisiossa näytettiin entisen senaattori Rick Santorumin perhettä (rep.), miehellä kasvot olivat ilmeettömät, mutta kaikki kolme lasta itkivät avoimesti. Aika hassua, luulisi, että lapsilla olisi kivaa kun isällä on enemmän aikaa olla kotona.

Jaroslavia tapaamassa

Tänään Panun kollega Hamilton Collegesta tuli käymään Ithacassa. Menimme Derekin kanssa illalliselle hänen vanhan esimiehensä Jaroslav Vanekin luokse. Oli mielenkiintoista tavata iäkäs tsekkiprofessori vaimoineen. Jaroslav kertoi muun muassa pakomatkastaan Tsekeistä vuonna 1949 Baijeriin ja sieltä Sveitsiin. Professorin koti, oli, kuinkas muutenkaan, Ithacan vieressä Cayuga Heightsin kylässä - missä kaikki muutkin vanhemmat professorit asuvat.
Professorska haravoi lehtiä kun tulimme ja muutenkin meno oli rentoa.


Huomenna on lauantai ja lähdemme kadonneiden sukulaisten jäljille Ashtabulaan. Kaupunki on Erie-järven rannalla Ohiossa. Siellä oli iso suomalaisyhdyskunta. Sain kuulla että isoisoäitini serkku Saima on vielä hengissä siellä, 90+ on jo ikää. Hänen äitinsä muutti aikoinaan Suomesta Ohioon.

Ohiosta suuntaamme maanantaina Washington DC:hen. Panulla on siellä työtapaamisia pitkin viikkoa. Minä saan puolestani nähdä kaikki monumentit, valkoisen talon ja upeat museot. Sitten voi kiittää yhdysvaltalaisia veronmaksajia - Washingtonin museot ovat nimittäin ilmaisia. Vaalitkin täällä on tiistaina - saa nähdä millaista meno on silloin pääkaupungissa.

Lumisadetta odotellessa

Säätiedotuksen mukaan ensi yönä Ithacaan pitäisi sataa ensilumi. Saas nähdä, meteorologit ovat ennenkin olleet väärässä. Säätietojen mukaan ulkona pitäisi olla 3 astetta, mutta minun mielestäni siellä on lähinnä 10 astetta.

Joten enpä usko, että mitään lumikuuroja nähdään. Kuvassa vasemmalla näkyy entinen asetehdas eli Ithaca Gun ja asuintalomme parkkipaikkaa. Tämmöistä säätä meillä oli eilen, ei paha, eihän?

Illalla kävimme Justynan ja hänen ystäviensä kanssa pelaamassa biljardia Chapter Housessa eli paikallisessa baarissa. En ollut pelannut vuosiin, joten oli kivaa. "Awesome", niinkuin yksi tapaamani opiskelija sanoi, kun kerroin olevani Suomesta.

Kurpitsafarmilla

Kävin tänään iltapäivällä Halloweenin kunniaksi kurpitsafarmilla. Kiitos vain Kaisalle!
Tein oman kurpitsalyhtynikin. Miltä näyttää? Olenko nyt amerikkalaistunut?


Lähinnä lapsille suunnatulla farmilla oli myös kotieläimiä. Erityisen hauskoja olivat kaksi läpeensä tylsistynyttä ponia. Boring.....

Happy Halloween!

No, nyt sitä sitten odotellaan - niitä keppostelijoita. Sääkanavakin kertoo tänään "Trick and treating forecasteja"
Tänään on siis Halloween ja Panu soittikin yliopistolta "Täällä on muuten sitten aika hassusti pukeutuneita ihmisiä, ohitseni käveli juuri aika iso banaani".

Lapset lähtevät karkinhakumatkalle heti kun pimeä koittaa. En jaksa vieläkään olla ihmettelemättä tätä koristeluintoa. Lapsista tosin varmaan on hauskaa nähdä jotain tällaista:



Ainakin on lämmin ilta kierrellä. Täällä Ithacassa on nyt 63 astetta Fahrenheitia eli 17 astetta Celsiusta.

Sunnuntaikävelyllä

Olen tänään lähinnä toipunut cityelämästä New Yorkissa. Kävimme Panun kanssa läheisellä asuntoalueella päiväkävelyllä. Täällä todellakin valmistaudutaan kunnolla 31.10 vietetettävään Halloweeniin.

Me emme Panun kanssa ole valmistautuneet. Ehkäpä pitää huomenna hakea vähän karkkia, jottei tule kepposia. Vaikka tuskinpa ne lapset jaksavat tänne puoliväliin mäkeä kävellä.

Kannattaa muuten kurkkia nyt valokuvasivuani Flickr.comissa. Olen täydentänyt kokoelmaa aika runsaasti.

Isossa omenassa

Yllättävää, mutta New Yorkissa oli sittenkin melko hyvä sää. Ja lämpimämpi kuin täällä Ithacassa. Nyt näin kaikki ne nähtävyydet, jotka viime kerralla jäivät näkemättä. Kuten Empire State Buildingin.

Kävimme myös veljeni kanssa Metropolitan Oopperassa katsomassa Rigolettoa. Eipä käy moittiminen. Sekä Broadway showssa - tällä kertaa Ambassador teatterin Chicago. Miten sitä sitten luonnehtisi, vähäpukeista vaudevilleä?
Torstaina kävimme luonnonhistoriallisessa museossa ihmettelemässä dinosauruksia. Museovirkailija kertoi, että mies, joka löysi ensimmäisen tyrannosauruksen oli perheetön. "Nämä dinosaurukset olivat hänen lapsiaan, niin hän itsekin aina sanoi" totesi virkailija.

Perjantaina tein töitä ja jätin veljeni kiertelemään eteläistä Manhattania. Kävimme illalla Modernin taiteen museossa. Ihastelin Eija-Liisa Ahtilan The Wind -teosta. Se oli saanut kunniapaikan MoMan mediasalissa. Lauantaina shoppasimme.

Jälleen New Yorkiin

Veli pääsi tänne sitten lakosta huolimatta. Hän sai paikan lauantain lennolle. Kävimme hänen kanssaan Watkins Glenin putouksilla ja Corningin lasimuseossa. Maanantaista tiistaihin olimme Niagaran putouksilla ja Torontossa. Nyt sitten minäkin olen käynyt siinä isossa tornissa.

Tänään lähdemme New Yorkiin. Sää ei vaikuta lupaavalta. Ithacassa sataa kaatamalla.

Lakko aiheuttaa hankaluuksia

Vähän kiroan Finnairin lentoemoja. Ei kyllä yhtään sympatiapisteitä heille.

Veljeni piti lentää huomenna (pe) Finnairin lennolla New Yorkiin. Ei kyllä näillä näkymin lennä, ainakaan Finskillä.

Appivanhempani ovat parhaillaan täällä käymässä, heidän pitäisi taas lentää Finnairilla lauantaina takaisin Helsinkiin. Saas nähdä.

Vieraita Texasista, Ohiosta ja Michiganista

Viime päivät ovat kuluneet lähinnä emännöimiseen. Minulla on näet ollut vieraita oikein kolmesta osavaltiosta, sukututkimustuttuni Elizabeth, Diane ja heidän serkkunsa Al vaimonsa kanssa.

Tosin kun on vieraita, niin tulee tehtyä kaikkea mukavaa, kuten käytyä viinitarhalla, katsomassa useampia putouksia ja pistäydyttyä älyttömän suuressa käytettyjen kirjojen kirja-alessa.

Joskus tosin putoukset ovat vähän hankalia, suunta oli ylös ja pohjelihakset taas koetuksella.

Tosin sitten lopussa kiitos seisoo: Tässä Robert Treman parkin alaputoukset.

Yksi hauskimmista jutuista oli ehdottomasti Art-Trail eli taiteilijoiden avoimet ovet Ithacassa. Kävimme neljän eri taiteilijan studiolla/kotona ja he esittelivät taidettaan ja kertoivat työtavoistaan. Mukaan mahtui naivistinen kaivertaja, lasitaiteilija, öljyvärimaalari ja valokuvaaja

Pienkone Manhattanilla

Tulin juuri kotiin ja huomasin uutisista, että pienkone oli iskeytynyt pilvenpiirtäjään Manhattanilla, koneen oli omistanut Yankeesin pelaaja, joka me.nehtyi turmassa

Tuommoinen koneturma kyllä herättää mieliin viiden vuoden takaisia muistoja. Tämä turma tosin tuskin muuttaa maailmaa samalla tavalla kuin kaksoistornien romahdus. Ehkä tosin Yankeesin kannattajat ovat surullisia jonkin aikaa. Yankeesin Corey Lidlellä oli kuulemma ollut lupakirja vasta muutaman kuukauden ajan.

Rajamuodollisuudet ovat tosi tiukkoja, lentokoneesta tultua saa käpsytellä sukkasillaan metallinpaljastimen läpi ja sulloa huulikiiltonsa pieneen läpinäkyvään muovipussiin, jotta edes pääsisi lentämään. Otetaan sormenjälkiä ja kuvataan iiriksiä, olo on kuin rikollisella. En sano kyllä, että tämä olisi välttämättä paha asia. Parempi se on kiristää omaa rajavalvontaa kuin sotia määrättömästi ympäri arabimaita.

Toinenkin uutinen, FT kirjoittaa, että Visa aikoo listautua Yhdysvalloissa. Euroopan yhtiö tosin erotetaan pörssiyhtiöstä ja se jää pankkien omistukseen.

Maanantain koitos

Sain hiking clubilta sähköpostia viikonloppuna:

"Fellow hikers,
This Monday we will be doing one of our longest and hilliest hikes, Abbott's Loop, so we probably won't return before 1:30. "

Ajattelin, että taidan rapakuntoisena jättää tämän väliin. Kaisa ehti kuitenkin soittaa ensin minulle, ja enhän minä sitten enää kehdannut sanoa ei. Ei huomenna sitten on edessä kolmen tunnin edestä kunnon mäkiä. Saas nähdä, jos minua ei enää kuulu, niin tiedätte, että jäin jonnekin 7,5 mailisen polun varteen.

Kävimme tänään Panun kanssa
kurkistamassa, miten syksyn tulo näkyy lähellä olevilla putouksilla eli Ithaca Fallseilla.

Putous on noin 200 metrin päässä asunnostamme eli todella lähellä. Vesimassa on aika suuri, eikö olekin? Kohina on melkoinen.

Paras ruska-aika ei ole ihan vielä, ehkä pitää odottaa parisen viikkoa.

Tänään oli lämmin ja aurinkoinen päivä.

Jatkoimmekin kävelyretkeämme pitkin jokea eli Fall Creekiä aina Cayuga-järvelle saakka. Yllätyksellinen reitti vei sillan ali lintubongausmetsään.

Yökyöpeli

Kello on paljon. Heräsin, kun yläkerran naapurini innostui soittamaan musiikkia. Ärsyttää. Panu ei herää, kun nukkuu korvatulpat korvissa. No, yö on hyvää aikaa miettiä asioita. Minä yleensä mietin joitain sukututkimusjuttuja.

Sukulaiseni Rita Savannahista kysyi, että mikä Amerikassa ihmetyttää. Kun yleensä muualta tulleita aina joku ihmetyttää. No, laitetaan tähän nyt pieni lista:

- leipä, joka ei koskaan homehdu. (Tämä on todettu empiirisin kokein).
- hassut lämmitysjärjestelmät, jotka puhaltavat kuumaa ilmaa.
- joillain huoltoasemilla pitää tajuta nostaa automaatissa semmoinen metallikieleke ylös, sen lisäksi siis että pitää painaa bensaletkun kahvan kielekettä. (vähän vaikea selittää....)
- talojen kuisteilla on aina keinutuolit, mutta niissä ei koskaan istu kukaan.


- ihmeellinen "sotatilafiilis" kaikissa medioissa ja poliitikkojen puheissa.
- se onkin jo tullut aiemmin todettua, että kukaan ei kävele, eikä varsinkaan pimeän aikaan.
- pikaruokapaikoissa kannattaa aina tilata pieni juoma, sillä kaikki muut koot ovat ylisuuria.
- opiskelijat pukeutuvat niinkuin suomalaiset koululaiset 80-luvulla.
- kaupassa maksaminen luonnistuu maksupäätteillä ja tunnusluvuilla tai digitaalisilla allekirjoituksilla, mutta pankkijärjestelmä ja laskunmaksu on kuin muinaisajalta shekkitileineen.
- kaapelitelevisiossa on liikaa kanavia ja niiltä ei tule mitään järkevää.
- jos menen kauppaan ja haluan ostaa olutta, niin minulla pitää olla passi mukana (siis vaikka olisin 90 v)
-hinta ei koskaan ole se, mitä kerrotaan. Ruokakaupassa tulee verot päälle ja ravintolassa vielä verojen lisäksi 15-20 prosenttia tippiäkin. (se jos mikä inhottaa tippikitsasta Riikkaa)
-Ei saa uida, jos ei ole uimavalvojaa. Ikinä, missään.

Varmaan olisi kaikkea muutakin ihmeteltävää, mutta tässä nyt pieni otos.

Lakritsikysymys

Panu kertoi käyneensä eilen paikallisessa luomukaupassa eli Greenstar Co-opissa. Hän tykkää käydä siellä nimenomaan siksi, koska se on osuuskunta. En nyt tiedä onko se valikoima sellainen, että sieltä saisi kaiken mitä tavallinen maija meikäläinen tarvitsisi. Ei ole esim pekonia, mutta kaikennäköisiä idätyspapuja kyllä löytyy. Täällä ne sanovat, että Greenstaria käyttävät "earthy people". Se on vissiin sitten vähän nätimpi tapa sanoa.

Hän oli nähnyt siellä suomalaista lakritsia. Pandaa....


Panu arvelikin, että lakritsi oli otettu myyntiin siksi, että siinä lukee "Panda", joka taas vetoaa luontoystävällisiin asiakkaisiin.

Tietysti on myös totta, että Pandan lakritsi on siinä mielessä luonnonmukaista, ettei siinä ole mitään lisäaineita.

Yritin katsoa, että kuka omistaa nykyään Pandan. No, yhtiön (tai brandin) omilta kotisivuilta sitä ei kyllä löydä. Suomalainen MB Rahastot myi Pandan Felix-Abballe, jonka taas omistaa Orkla Foods.



Panda siis vetoaa luomuihmisiin Amerikoissa, mutta miten on Fazerin lakritsin tilanne? Ehkä vaihtaisin vähän käärettä, jos pyrkisin tänne Yhdysvaltojen markkinoille.

(Asiat muuttuivatkin myöhemmin eli 15.1.2007. Fazer päätti uudistaa lakukääreensä. Lue CloettaFazerin tiedote täältä)


Illalla katsoimme Foxin iltauutisia. Ne ovat niin absurdeja, että naurattavat enemmän kuin jonkun toisen kanavan stand-up koomikot. Siis jopa minua. Toisaalta on piristävää, että joku uutisväline on rohkeasti sitä mieltä kuin on.

Kuparinhehkua

Tämä ylläoleva videopätkä esittelee Salt Lake Cityn lähellä Binghamin kanjonissa sijaitsevan kuparikaivoksen. Kaivos on maailman suurin kuparin avolouhos ja sen omistaa Kennecott Utah Copper, Yhdysvaltain toiseksi suurin kuparintuottaja. Kennecottin puolestaan omistaa Rio Tinto.
Tällaisen kuopan äärellä mykistyy aika moni. Kaivoksen pohjalla näkyy kuorma-autoja kuin pieniä muurahaisia, todellisuudessa autot ovat pienen talon kokoisia ja niiden renkaatkin ovat miesten kokoa. Yksi rengas maksaa 25 000 dollaria.




















Kuvassa Panu ja amerikansukulaiseni Waino.

Piti vielä sanoa, että Binghamin kaivosta sanotaan maailman rikkaimmaksi kuopaksi. Sitä se kai lienee myös tänään, nykyisillä korkeilla kuparinhinnoilla. Kennecott tuottaa miljardeja voittoa emoyhtiölleen.
Binghamia on kaivettu vuodesta 1906 lähtien ja se on yhteensä tuottanut 17 miljoonaa tonnia kuparia.
Ongelmat ovat osin samat kuin muillakin kuparikaivoksilla, energia maksaa yhä enemmän ja kaivosmiesten palkat kallistuvat. Kennecottin Binghamin kaivos oli myös muutama vuosi sitten lakkauttamisuhan alla. Kuparivarat olisivat loppuneet vuosikymmenen vaihteeseen mennessä, emoyhtiö tuli kuitenkin hätiin ja antoi rahaa laajentamishankkeelle, jonka turvin kaivos lienee käynnissä ainakin vuoteen 2017.

Kanjoneissa ja kaivoskaupungissa

Kirjoitan tätä sukulaiseni luona Utahissa. Teimme viime viikolla kolmen päivän matkan Utahin ja Arizonan kanjoneille. Ne olivat kertakaikkiaan mykistäviä. Jokaisessa oli oma viehätyksensä. Eniten pidin ehkä Bryce Canyonista ja Grand Canyonista, jonka pohjoisosassa kävimme. Pohjoisosa ei liene niin turistipyydys...
Grand Canyonin reunalla kävellessä (pieni polku kulki jyrkänteen huipulla ja kummallakin puolella mieletön pudotus) hieman jopa huimasi ja mietti, että jaaha, entäs kun tulee kova tuulenpuuska. No, täällä yhä ollaan.


Lauantaina suuntasimme Wainon ja Bettyn kesäasunnolle vuoristoon eli Scofieldin kaivoskaupunkiin. Yllätys oli ehkä se, että kaupungissa oli tosiaankin edelleen toimiva hiilikaivos. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin siihen, kun monikymmenvaunuisen hiilijunan pilli vihelsi pitkään.
Talvisaikaan tässä pienessä kaupungissa elää 21 henkeä, eli aika moni talo on kesäasunto. Scofield on historiassa tunnettu vuonna 1900 sattuneesta kaivosonnettomuudesta, jossa menehtyi yli 200 kaivosmiestä (näistä 66 suomalaista).

Terveiset Salt Lake Citystä

Olemme nyt kolmatta päivää Salt Lake Cityssä sukulaisteni luona. Huomenna lähdemme kolmeksi päiväksi kanjoneille. Aiomme käydä kolmessa eri paikassa Zionissa, Brycessä ja Grand Canyonilla.

Täällä Salt Lake Cityssä olemme ehtineet nähdä muun muassa mormonitemppelin (kuva vasemmalla) ja tietysti sukututkimuskirjaston.

Puolalainen Justiina

Kävin äskettäin lounaalla yhden puolalaisen elintarviketieteilijän kanssa. Justynan eli suomeksi kai Justiinan. Oli ihan mukava lounas, juteltiin niitä näitä. Justiina oli pari viikkoa sitten todella vaikuttunut, kun kuuli Panun puhuvan puolaa. "Ei voi olla totta, hän puhuu niin hyvin!"

Justiina ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan salsakurssille jahka tulen Utahin reissultani. Kuulostaa hauskalta. Liikunta ja tanssi tekee hyvää niin sielulle kuin ruumiille.

Justiinalla on myös jotain projektiyhteistyötä VTT:n kanssa, joten hän saattaa tulla ensi vuonna muutamaksi kuukaudeksi Helsinkiin. Sitten voidaankin salsailla Helsingin yössä.

Eilen olimme puolestaan Panun kanssa lounaalla suomalaisen Aijan kanssa, joka on täällä Cornellissa associate professorina. Aija tutkii hyvin mielenkiintoisia juttuja, kuten innovaatiotoiminnan ja t&k-työn organisointia sekä esimerkiksi langattomien standardien syntyä. Keskustelimmekin siitä, kuinka hyvin kaikki on suomalaisella kännykkäkansalla yhden standardin maassa. Toista se on täällä Yhdysvalloissa, jossa standardeja on useita, mikä tarkoittaa päällekkäisiä ja hyvin reikäisiä verkkoja. "Tolppia nolla, voi sanoa jossain kohdin täällä Ithacassakin".
Tulee mieleen henkeen ja vereen suomalainen Stanley, jonka tapasimme Finger Lakes Finns festareilla, tämä vanhahko mies esitteli meille ylpeänä nokialaistaan. "Ei tämä toimi täällä Spencerissä - eikä myöskään kotikaupungissani Trumansburgissa, mutta jos ajan joskus Ithacan läpi, niin silloin kyllä toimii."

Aijalle kiitos, hän antoi minulle hyviä vinkkejä paikallisesta yrittäjäjärjestöstä.

Amerikan uutisista (siis niistä yleisistä) sen verran, että Wal-Mart (niin se täällä kovin paheksuttu jättimäinen vähittäisketju) on päättänyt myydä 300 eri geneeristä lääkevalmistetta (siis reseptilääkkeet, joita tekee joku muu kuin alkuperäisen lääkkeen keksinyt yhtiö) hintaan neljä dollaria paketti.
Yhdysvallathan on maailman suurin lääkemarkkina ja ah, niin kovin kallis!

“Competition and market forces have been absent from our healthcare system, and that has hurt working families tremendously,” sanoi Wal-Martin toimitusjohtaja H. Lee Scott Jr yhtiön tiedotteessa.

Todellisuudessahan tämä tarkoittaa sitä, että Wal-Mart ei ole mikään altruisti, vaan saa alennuksella myytävistä lääkkeistä oivan sisäänheittotuotteen. Vähän kuin kahvipaketit tai mäyräkoiraoluet meillä. Ehkä se ei olisi aivan niin paha asia päästää lääkkeet meilläkin muuallekin kuin apteekkeihin, vaikkapa edes ne itsehoitotuotteet kuten aspiriinit ja sen sellaiset.

New York Timesin Lou

Tapasin tänään toisen taloustoimittajan, ehkä vähän paremman kuin minä itse. [vähän :-) ].

Kävin kuuntelemassa, kun New York Timesin taloustoimittaja Louis Uchitelle esitelmöi Cornellin ILR Schoolissa. Hän kertoi viimeisimmästä kirjastaan "The Disposable American: Layoffs and Their Consequences".

Uchitelle oli sitä mieltä, että amerikkalaiset ovat hyljänneet ajatuksen työpaikkojen säilymisestä. Kukaan ei nouse kunnolla vastarintaan, vaikka firmat tekevät massiivisia joukkoirtisanomisia.

"Tämä on mennyt liian pitkälle."

Hän oli kirjaansa varten haastatellut monia irtisanottuja, niin pomoja kuin työntekijöitäkin. Hän puhui yleisölle irtisanomisten (ei siis työttömyyden) aiheuttamasta psykologisesta traumasta, irtisanomisten kipeydestä ja itsetunnon menetyksestä. Arvostus ja sen menettäminen oli avainsana.

"Tremendous waste", Louis puhkui.

Louis myönsi, etteivät journalistit ole kovin hyviä keksimään ratkaisuja. (kysymysten asettaminen kai onnistuu paremmin, ainakin toivottavasti?!).
Hän toivoi, että voisimme palata takaisin yhteisölliseen yhteiskuntaan ja vaatia yrityksiä kertomaan tarkasti, kuinka monta irtisanomista vuoden aikana onkaan tullut, mitä vahinkoa siitä on aiheutunut ja säästyikö niiden ansiosta todellakin rahaa. Hän myös vaati valtiota hätiin.

Ainakaan minua Uchitelle ei kovasti yllättänyt. Kyllä minä tiesin, että irtisanomiset eivät ole kiva juttu, eivät työntekijälle eivätkä pomolle. Senkin tiesin, että usein irtisanomisen jälkeen irtisanotut eivät saa yhtä hyvin palkattuja töitä, tai että ulkoistamisen seurauksena voi käydä niin, että palkka pienenee. Tai että vaikka työmarkkinoilta vaaditaan joustoa, niin yksittäinen ihminen harvoin on akrobaatti, kun kuitenkin elää vain kerran.

Louis ihmetteli muun muassa sitä, miksi korkeakoulutetut ihmiset päätyvät lentoemoiksi tai stuerteiksi. Haloo.

Juttelin Uchitellen kanssa lyhykäisesti hänen esityksensä jälkeen. "En koskaan anna ay-liikkeen maksaa majoitustani tai matkojani", mies kehui etiikkaansa.
"Teillä Suomessahan on hyvin, kun valtio auttaa" hän totesi.

No, onhan siinä eroa. Ja eroa lienee myös siinä, että Suomessa (pieni vientimaa) monet joukkoirtisanomiset saavat pontta Kiina-ilmiöstä, kun taas Yhdysvaltojen (suuri kotimarkkina) mass lay-offit ovat Uchitellen mukaan suureksi osin pelkästään kotoperäisiä.

Yhdessä asiassa olen kyllä Uchitellen kanssa samaa mieltä, firmojen kannattaisi joskus todellakin laskea, että kannattiko se irtisanominen sitten lopulta, tai oliko siitä ulkoistamisesta rahanarvoista hyötyä myös sillä vähän pidemmällä perspektiivillä.

Toipilaspäivä

Joskus elämässä tulee takapakkia. Vatsa meni jostain kunnolla sekaisin ja olen ollut tänään enempi tai vähempi toipilaana.

(ei, en uhkarohkeasti syönyt pussitettuja pinaatteja, joista tv:n tädit ja sedät kertoivat, että ne sisältävät e-colia eli kolibakteeria)

Huomenna on varmaankin edessä pyykkäämistä. Olemme lauantaina lähdössä 10 päiväksi Utahiin sukulaisemme luokse.

Videokokeilu

Näe Panun videohaastattelu!

Suomi-sunnuntai

Tänään kävimme Finger Lakes Finnsin syysfestareilla Spencerissä. Eli kyseessä oli Ithacan lähistön amerikansuomalaisten yhdistyksen syyskarkelot. Polkka soi ja arvonnassa pystyi voittamaan Iittalan vaaseja. Kahvin kanssa tarjolla oli etenkin pitkopullaa.

Mukavia ihmisiä - kukaan ei tosin enää juurikaan osannut Suomea. Emme sitä kyllä odottaneetkaan.

Vaimokortti

Hmm... nyt se on virallista. Cornellin yliopisto antoi minulle tänään ID-kortin, jossa lukee "Faculty spouse".

Yliopistokortti on tosi kiva, sillä pääsen sen avulla esimerkiksi ilmaiseksi uimaan Teagle Hallin uima-altaaseen tai voin lainata kirjoja yliopiston kirjastosta.



Kampusvaimoilun esimakua hain eilen virallisesta vaimokerhosta eli Cornell Campus Clubista. Rekisteröitymiskahvit syyskaudelle pidettiin hotelli Clarionissa. Ilmoittauduin kirjallisuuskerhoon, joka kokoontuu maanantai-iltaisin kerran kuussa, joten luettavana on kolme kirjaa tänä aikana, kun olen täällä. Ensimmäinen kirjailta on ensi maanantaina, joten kipaisin hakemassa Diane Ackermanin An Alchemy of Mind -kirjan. Se kertoo aivoista. Jippii.

No, sitähän kirjallisuuspiiriltä haetaankin, että tulisi luettua jotain sellaista, mitä ei muuten lukisi. Ehkä kuitenkin joku Chick Lit -piiri olisi hauskempi?

Vältin liiat Hyacinth Bukeet, kun en mennyt gourmet cooking -kerhoon. Juu, ei mitään Candlelight supperseja täällä.

Tapasin kaksi suomalaisnaista, jotka olivat olleet täällä Ithacassa yli 20 vuotta. Kaisa sai houkuteltua minut rouvien kävelykerhoon. Joka maanantai-aamu kävellään ainakin 5 mailia (8 kilometriä) ja niin, täytyy muistaa, että maasto täällä ei todellakaan ole kuin Etelä-Pohjanmaalla.
Eeva puolestaan kertoi, että hän puolisonsa Yrjön kanssa tuli Ithacaan alunperin vuodeksi. "Niin, ajattelin, ettei se yksi vuosi ole elämästä kovin paljoa".

Niinpä.

Rouvakahvittelun jälkeen lähdin hotellista melko lähellä sijaitsevalle Pyramid -kauppakeskukselle. (suom. huom. kävelin siis muutama sata metriä valtatien reunaa). Oli se taas niin vähemmän kivaa, kun joku mies vihelteli autonikkunasta. Mitä tästä taas opimme? Täällä ei siis tosiaan saa kävellä... ainakaan kadulla.

Jos taas menee Pyramid Mallin kotisivulle, niin oppii, että kauppakeskuskävelyyn sen sijaan oikein kannustetaan:

"Mall Walkers
You can join your friends at Pyramid Mall Ithaca for healthful walking at your own pace in climate-controlled comfort. The mall doors open everyday at 7am. If you follow the black tiles and walk around the entire mall, it's slightly over three-quarters of a mile per lap. "

Onko tämä aivan älytöntä, vai kuvittelenko vain?

Sadetta

Osaapa olla harmaan näköinen päivä. Säätyyppi täällä Ithacassa on hyvin samankaltainen kuin Helsingissä. Nyt kello on täällä noin 12 ja ulkona on lämmintä 13 astetta Celsiusta (56 F). Tämmöiset on näkymät Riikan ikkunasta:

Bussia odottaessa

"Minun pitäisi saada rahakkaampi työpaikka ensi kesäksi, jotta pystyisin maksamaan edes ruokani. Nyt vanhempani maksavat aivan kaiken", murehti nuori opiskelijapoika minulle odottaessamme yhdessä kampukselle ajavaa bussia.

Edelliskesänä hän oli ollut töissä Washington DC:ssä luonnonhistoriallisessa museossa. Kuulemma ihan kiva työpaikka hyönteisosastolla. (en minä vaan ikinä... hämähäkit yäk!).

Sanoin hänelle, että murehtii turhaan. Ostaa sitten joskus vanhempana ja rahakkaampana vaikkapa tuolloin jo eläköityneille vanhemmilleen laivaristeilyn Suomeen.

Kävi ilmi, että tämä opiskelijanuorukainen, kutsutaan häntä nyt vaikka nimeltä Mike (en kysynyt nimeä) poti jonkinlaista väliinputoajaikäluokan angstia.

Miken isä oli töissä johtajana FDA:ssa veriosastolla (USA:n lääke- ja elintarviketurvallisuusviranomainen - juuri se, joka käännyttää Celebrat, Vioxxit markkinoilta ja vaatii Orionilta lisätutkimuksia Simdaxista). "He is responsible for blood", Mike sanoi.

- No se on tärkeää työtä, vakuutin hänelle. "Olet varmaankin ylpeä isästäsi?"

"Hän keksi AIDS-testin." Mike totesi, mutta lisäsi samaan hengenvetoon:

"Kuinka minä voisin ikinä saavuttaa jotain sellaista?"

Niinpä... Voisi taas siteerata DNA-mainosta ja sanoa "elämä on..."

USA:n yliopistoelämässä keskustellaan muuten kovasti siitä, että yliopistot haluaisivat mielellään ottaa opiskelijoiksi vain erittäin varakkaiden vanhempien lapsia. Syy on selvä. Alumnien lahjoitukset tuovat yliopistolle merkittävän määrän rahaa. Istuin eilen esimerkiksi Cornellin Kennedy-hallin isossa auditoriossa ja huomasin, että tuolien käsinojiin oli kirjoitettu lahjoittajien nimiä.

Taidetta ja tunnetta

Panun kanssa lähdettiin perjantaina New Yorkiin. Aamupäivällä kivuttiin Greyhound-bussiin ja iltapäivällä oltiinkin sitten jo Port Authorityssä eli New Yorkin bussiasemalla. Yövyimme pienessä Mayfair-hotellissa Times Squaren lähellä. Huone oli pieni, mutta hiljainen ja siisti.

En ole koskaan aiemmin käynyt Manhattanilla, joten aluksi sitä kai tuijotti koko ajan ylöspäin. "Melko korkeita" ....


Hotellin ympärillä oli kasa Broadway-teattereita, joten ostimme rutkalla alennuksella liput Hairspray-näytökseen. Ihan pirteä juttu, täällä musikaaleissa näytetään osaavan myös laulaa hyvin, toisin kun Suomessa.

Lauantaina lähdimme downtowniin. Ensimmäinen etappi oli Ground Zero.

Tänään onkin 9/11 -terrori-iskusta kulunut viisi vuotta. Aion mennä illemmalla yliopistolle kuuntelemaan aiheeseen liittyvää esitystä. Tv-uutiset ovat tietenkin nyt täynnä terrori-isku -muisteloita. Hesarin pääkirjoitus sunnuntaina tästä aiheesta oli muuten aika napakka. Käänsin sen englanniksi englanninkurssia varten.

Kävimme Wall Streetillä ja myöhemmin Ellis Islandilla. Siellähän oli näin sukututkijana pakko käydä. "Island of hope. Island of tears". Saimme kuulla, että vain noin 2 prosenttia siirtolaisista käännytettiin takaisin Ellis Islandilta. Syynä saattoi olla esim silmä- tai mielisairaus. Tässä kuva hallista, jossa siirtolaiset rekisteröitiin.



Kävimme MoMassa eli nykytaiteen museossa. Hieno!


Kolusimme Chinatownin ja Little Italyn. Illaksi menimme kuuntelemaan jazzia Cornelia Street Cafen alakertaan. Paikka sijaitsi West Villagessa. Tuli mieleen, että teemmekö kaikki New York kliseet? No, emme sentään kivunneet Empire State Buidingin katolle.

Sunnuntaina ehdimme käydä Metropolitanissa ja vähän shoppailemassa. Tässä olisi aika kiva osoite:

New York

Kuten voit nähdä, viikonloppu vierähti New Yorkissa. Pitihän nyt saada kuva Nysen edustalla. Lisää tarinaa matkasta luvassa huomenna, nyt täällä mennään unten maille.

Symposium

Kävimme eilen keskiviikkona Panun kanssa Cornellin uuden rehtorin virkaanastujaisten kunniaksi järjestetyssä symposiumissa.
Pääpuhujaksi oli kutsuttu Robert Kagan, Washington Postin kolumnisti ja bestseller-kirjailija, jolta on lokakuussa tulossa uusi kirja "Dangerous Nation". Puheen ja keskustelun aihe olikin tosiaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikka. Muina keskustelijoina olivat Isabel Hull, the John Stambaugh Professor of History ja Peter J. Katzenstein, the W. S. Carpenter Jr. Professor of International Studies.

Tilaisuus oli todella mielenkiintoinen, tuollaista debatointia kuulee harvoin Suomessa. Kagan oli sitä mieltä, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ei ole viimeisten vuosien aikana muuttunut, vaan se on aina ollut samanlaista.
"There has been more continuity than discontinuity in American foreign policy, even in Iraq"
hän sanoi, ettei tuomitse Amerikkaa, vaikka tietääkin tehdyt virheet ja viat. " Hänen mukaansa hyvä voi olla siitäkin huolimatta, että ei ole viaton. Hän ei usko, että USA:n pitäisi kovasti muuttaa ulkopolitiikkaansa. "We have a critical role to maintain liberalism in the world". Se on hänen mukaansa tärkeämpää kuin esim kv.oikeus.

Hull ja Katzenstein taas arvostelivat Irakin sotaa, uuskonservatiiveja ja oikealle kallellaan olevaa Kagania. Hullin mukaan nyky-USA muistuttaa imperialistista Saksaa ensimmäisen maailmansodan aattona.Kumpikin oli sitä mieltä, että USA on muuttanut radikaalisti ulkopolitiikkansa viime vuosina.

Koko tilaisuuden voit katsoa myös itse ja nähdä kuinka Cornellissa väitellään. Tässä linkki: Webcast

Voit myös arvata, että ketkä esiintyjistä saivat yleisöltä raikuvimmat aplodit.

Lähdemme Panun kanssa viikonlopuksi New Yorkiin.

Hässlinkiä

Istun parhaillaan varaamassa lentoa Syracusesta Utahiin. Ettäpä osaa olla hankalaa. Nämä amerikkalaiset cheaptravel dot comit eivät näytä hyväksyvän suomalaisia luottokortteja, ruotsalaiset luottokortit kyllä kelpaavat. On se maailma ihmeellinen.

Onneksi varaus www.supersaver.com kautta onnistuu vihdoin kivuttomasti. Ihan lyhyt reissu se ei ole, matka Syracusesta (isompi kaupunki lähellä Ithacaa) Salt Lake Cityyn kestää 9 tuntia, jos haluaa päästä kohtuuhinnoin. Välissä on kaksi koneenvaihtoa, toinen Phoenixissa ja toinen, hassua kyllä, Washingtonissa. Että Amerikkaa lennellen ristiin rastiin. Saas nähdä kulkevatko nämä lennot vai myöhästyvätkö. Parempi olla näissä asioissa pessimisti.

Utahin matka alkaa 23. syyskuuta. Siihen on vielä noin kaksi ja puoli viikkoa. Pohdimme Panun kanssa, josko olisi kiva käydä New Yorkissa ennen sitä. Toinen juttu, mitä mietimme, on auto. Palautimme tänään Hertzille vuokra-auton, joka oli meillä viikon vuokrassa. Tulisi aikamoisen hintavaksi vuokrata auto koko loppuajaksi täällä. Kyselimme vähän käytettyjä autoja, mutta niissä on tietysti riskinsä. Myyntikin on sitten hankalaa.
Semmoisiakin diilejä voi tehdä, missä ostaa auton ja autokauppa lupaa ostaa sen tiettyyn hintaan takaisin sovitun ajan jälkeen. Eli tavallaan vuokraa käytetyn auton. Itse pitää tietysti hoitaa vakuutukset ja sen semmoiset. Ehkä sitä voisi miettiä.

Kävin tänään englannin kurssilla. Opettaja oli ihan mukava, mutta voisi se kurssi olla vielä vähän enemmän advanced. Jotain kuitenkin aina oppii.
Siellä oli muutamia meksikolaisia naisia, yksi turkkilainen mies, korealainen, kiinalainen nainen, kaksi japanilaista miestä ja minä. Osa oli tällaisia vaimoilijoita, joiden miehet olivat vierailevina tutkijoina tai PhD opiskelijoina Cornellissa, osa sitten vaan ulkomaalaisia opiskelijoita. Paluumatkalla näin puistossa ihan mielettömiä oravia. Varsinaisia pörröhäntiä. Ne eivät olleet eurooppalaiseen tapaan ruskeita, vaan harmaita. Lisäksi kun tuli kotiin, niin näin roskiksien vieressä maaoravan. Ovat siis aika urbaaneja nämä oravat.

Wc-ongelma hoitui nopeasti tänä aamuna, huoltomieheltä kesti noin minuutti saada asia kuntoon.

Labour day

Maanantainen labour day oli meille nimensä veroinen. Tuli pieniä putkimieshommia kylppärissä. Ongelma on vain se - että labour daynä oikeat putkimiehet viettävät ansaittua vapaapäivää. No, huomenna sitten.

















Päivän huippukohta oli ehdottomasti kävely (no, kiipeily tai hillitön porraskävely kuvaisi tuota 3/4 mailin matkaa ylöspäin paremmin) Buttermilk Fallsilla täällä Ithacassa. Mielettömät putoukset. En ottanut kameraa mukaan, mutta muiden ottamia kuvia löytää Flickristä ja esim. täältä.

Ernesto ja Bob

Sunnuntai 03.09

Lähdimme aamupäivällä Albanyä kohti, joka on New Yorkin osavaltion virallinen pääkaupunki. Ensin kuitenkin kävimme Howes Caven tippukiviluolissa. Albany oli ehkä pienoinen pettymys, Empire Plazan museo ja näkötorni olivat kiinni.

Johtunee ehkä siitä, että maanantaina on vapaapäivä - Labour day eli amerikkalaisten vappu. Tämä viikonloppu on siten tämmöinen puolivirallinen kesänlopetusviikonloppu. Albanyn vanha kaupunginosa oli kuitenkin ihan mukava elämys.

Kävelimme eläväistä Lark Streetiä pitkin ja syömässä yhdessä kadunvarren ravintolassa.


Mietimme kyllä vähän, että kuinkas huonoa seutua tämä oikein on, kun kadulla käveli selkeästi varattomampaa väkeä. Syy lienee kuitenkin siinä, että vain köyhät kävelevät ja kaikki muut ajavat.

Lauantai 2.9.
Hyvien yöunien jälkeen jatkoimme lauantaina matkaa Clintonista Cooperstowniin, joka on amerikkalaisen pesäpallon kotipaikka. Tämä seikka todellakin näkyi kaupungissa joka puolella. Oli Baseball Hall of Famea, erilaisia mailakauppoja ja lippalakkipuoteja. Kahvilatkin oli koristettu jos jonkinlaisilla pesäpalloaiheisilla kuvilla ja rekvisiitalla. Nimensä Cooperstown on saanut James Fenimore Cooperista. (Kirjoittanut mm. Viimeisen Mohikaanin).

Meidän matkamme määränpää ei kuitenkaan ollut se, että saisimme ostaa pesäpallomailan "Riikka is the best" -kaiverruksella, vaan se Cooperstownin historiallinen pesäpallokenttä. Doubleday Field.



Siellä ei silti lauantai-iltana pelattu pesäpalloa, vaan kuunneltiin musiikkia Bob Dylanin malliin. Äijä hääräsi lavalla keybordinsa kanssa ja lauloi narinaäänellään.

Koko sen ajan, kun olemme olleet Panun kanssa täällä jenkkilässä, niin uutiset ovat kertoneet Ernesto-myrskystä. Kuinka myrsky on riepotellut eteläisiä osavaltioita kuten Etelä-Carolinaa. No, Erneston piti tietenkin tulla tänne New Yorkiin lauantaiksi. En tiedä mihin se hävisi, mutta Doubleday Field sai vain hieman sadetta ja muutaman tuulenpuuskan. Suurin osa konsertista oli ihan kuivaa säätä.

Yövyimme motellissa Cooperstownin lähellä.

Perjantai 01.09.
Vietimme alkuosan päivästä Ithacassa ja hankimme muun muassa uudet kännykkäliittymät. Aika kivutonta, tosin esitekartasta näkyi, että ihan joka paikassa ne eivät kyllä toimi - minkä myöhemmin havaitsimme käytännössäkin. Ithacassa kyllä pelittävät.
Iltapäivällä lähdimme PT Cruiserillamme Panun hyvän tuttavan, professori Derek H:n luokse Clintoniin, lähelle Uticaa. Matkaa kertyi runsaat sata mailia pohjoiseen eli noin 160 km. Maaseutu on täällä karjatalousaluetta, eli lehmät eivät täällä todellakaan ole kadonneet minnekään. Vaikka joku Ithacan tyyppinen yliopistokaupunki tai New York City ovat syvästi demokraattien valta-aluetta, niin tämä metsäisen New Yorkin osavaltion maaseutu on varsinaista redneckmaata, "we want our guns", on avolava-dodge ja sheriffiksi pitää äänestää republikaania. Radiosta soikin täällä vain kaikenlainen hillybillymusiikki. Howdy!

Derek ja hänen vaimonsa Carol olivat kutsuneet illaksi muitakin ystäviään. Meillä oli oikein viihtyisää ja perheen Charlie-koiraa rapsuttaessa Jekku-ikäväkin vähän hälveni.


Torstai 31.8.
Kävimme Panun kanssa Cornellin yliopistolla. Hän rekisteröityi ja minä vaimoilin (mitä se sitten ikinä tarkoittaakin). Panun vierailun isäntä, professori Kevin H. kierrätti meitä myöhemmin ympäri kampusta ja suureksi yllätyksekseni kutsui meidät heti samana iltana illalliselle kotiinsa.


Koska Ithaca on pieni kaupunki, niin suuri yliopisto leimaa sitä aika tavalla. Katukuvassa näkyy lähinnä vain opiskelijoita.
Itse en ehkä ole tajunnutkaan, kuinka ikä ja työ ovat muokanneet omaa habitusta. Tänne ei enää niin vain sulaudutakaan.